Avainsanat
Arvostan, Kulttuuri, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri
Nyt olen nähnyt hyvää teatteria. Olen ennenkin, mutta tämä oli hyvä tähän teatterivuoden alkuun. Panokset ovat korkealla.
Kyseessä on Tampereen Työväen Teatterin Valokuvavarkaat. Ensi-ilta oli juurikin eli 21.1.2015. Luin lyhyesti näytelmän esittelyn netistä ja kommentit esittelyn alta. kommenteissa sanottiin, että kovasti odotetaan tätä Orvokki Aution tekstiä näyttämöllä nähtäväksi ja toivotaan, että siinä käytettäisi pohojalaasmurretta. Käytettiinkin ja näin jonkun vuoden pohjanmaalla asuneena se kuulosti melko luontevaltakin. Näytelmän katsomisen jälkeen tuli tunne, että tähän Orvokki Autioon täytyy tutustua.
Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri
Alkunäkymä on Anelma Luhdan (Teija Auvinen) ateljee. En ole koskaan vieraillut ateljeessa, mutta mielikuva niistä on aina samanlainen. On tyhjiä tauluja, maalaustelineitä ja paljon avaraa tilaa. Näyttämön toisessa laidassa sijaitsee äiti Siviä Luhdan (Eeva-Riitta Salo) pohojalaanen koti yksinkertaisesti, mutta hienosti toteutettuna. Eletään vähän vanhemmassa ajassa kuin nyt, ehkä. Sanoisin, että 1990- ja 2000-luvun taitteessa. Aika pitkälti samassa maisemassa ollaan koko ajan, värillä vieraillaan isosiskon, Ansa Rannan (Jaana Oravisto) kotona. Lavasteet ovat toimivat ja niissä on kivoja jekkuja. Välillä joutuu oikein ajattelemaan, että nyt on tehty hienoja juttuja, nyt on osattu rakentaa ja koristella. Valaistus on tunnelmallinen ja valojen käyttö nokkelaa. Niillä saadaan luotua eri tiloja, tarkoittaen nyt ehkä enemmän vielä mielentiloja kuin mitään fyysistä, jos toki sitäkin.
Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri
Ihminen kadehtii vain arvostamiaan asioita, totesi Juhani Joki (Auvo Vihro) mainiosti. Siinä on muuten hieno lause, taidankin kiinnittää siihen huomiota omassa elämässäni ja ympäristössäni. Moni asia näytelmässä liippasi melkein vähän niinkuin läheltä joko omassa tai läheisteni elämässä, tässä toki paljon vahvemmin. Kateutta on monenlaista ja se ilmenee monilla tavoilla. Samoin on perheissä erilaista rakkautta eikä äidinrakkaus taida ollenkaan aina olla tasapuolista, vaikka se tykätymmästä lapsesta siltä tuntuukin. Tosin, kuulin juuri, että joku jossain on tehnyt tutkimuksen (enkä ollenkaan pysty kertomaan lähdettä, joten uskokaa jos tahdotte), että kaikki lapset kokevat olevansa niitä huonommin kohdeltuja. Kannattaa siis olla ainoa lapsi.
Näytelmässä käytetään hienosti nukketeatteria. Sitä voisi olla vaikka vähän enemmänkin, mutta mielummin vähemmän kuin enemmän. Mielummin niin, että sitä jää kaipaamaan ja toivomaan lisää. Nuket tuovat esitykseen sisältöä ja vahvistavat eroa todellisuuden ja muun välillä. Nukketeatteria käytetään myös monipuolisesti. Ohjaaja Tiina Puumalainen on tehnyt nuket itse, aika makeeta. Jos jotain parannettavaakin, niin ensimmäisen nukkekohtauksen aikana musiikki on niin kovalla ja liekö äänentoistossa joku tasapainovika, että puheet jäävät epäselviksi. Näkymä on kuitenkin vaikuttava. Ja muuten musiikki on saatu sopimaan näytelmään hienosti. Jälkikäteen en osaa sanoa, oliko sitä vain vähän vai enemmänkin, alussa kiinnitin sen sopivuuteen kyllä huomiota. Se sopi.
Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri
Onko Teija Auvinen ja Auvo Vihro todettu toimivaksi näyttämön unelmapariksi? Viimeksi näin heidät parina Hiljaisissa silloissa viime vuonna ja nyt tässä. Kumpikaan heistä ei ole aiemmin kuulunut suosikkinäyttelijöihini, mutta Hiljaisissa silloissa molemmat tekivät hienon suorituksen ja niin tekivät nytkin. Auvo Vihron roolit ovat tuollaisia pehmeän rakastajan rooleja ja niissä hän on kieltämättä hyvä. Vihro on kuin vuosikertaviini, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, vaikken periaatteessa voisikaan verrata häntä viiniin, koska viinistä en pidä. Ihmisellinen mies on häpeäkseni edelleen näkemättä, millainen hän siinä lienee?
Teija Auvinen muuttuu kerta kerralta nuorekkaammaksi ja ihanammaksi. Ehkä hänellekin on osunut hyviä roolivalintoja. Hänenkin työnsä ovat pehmenneet, mutta niihin on tullut hyvänlaista särmää. Näytelmän alussa olisin voinut väittää, että rooli-hänen rooli-äitinsä kohtelee häntä siksi niin kurjasti, koska hän pitää naisista, mutta väärin meni. Ulkoisesti hän olisi hyvinkin mennyt söpön vähemmistönaisen muottiin.
Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri
Jaana Oravisto yllättää jokseenkin riehakkaalla roolillaan. Hänenkin näyttelijäntyöstään paljastuu näin minulle aivan uusia puolia. Onko niin, että kaikki näyttelijät ovat yhtäkkiä kypsyneet ja parantuneet entisestään vai osuiko tässä nyt joku niin hyvin, etten vaan saa oltua normaali kriittinen itseni?
Aivan ihmeellisen näyttelijäntyön tekee Eeva-Riitta Salo olemalla karrikoitu, mutta täysin uskottava, jäätävä äiti. Kuitenkin jotain pehmeyttäkin on, eikä kaikki ehkä ole niin mustavalkoista, miltä tuntuu. Ei kai ihminen tahallaan paha ja epäreilu ole omalle lapselleen? En tiedä, minkä ikäinen Palo on, mutta muistan jo aikaa sitten nuorena katsoneeni häntä Teatteri 2000:ssa. Tämän roolin perusteella hän on todella, todella hyvä ja uskottava näyttelijä. Hän ei näyttele, vaan hän on Siviä Luhta pienintä yksityiskohtaa myöten.
En halua purkaa näytelmän juonta sen enempää, koska se tuli itsellenikin yllätyksenä. En yleensä kommentoi mitään väliajalla, koska haluan kokea koko kokonaisuuden ennen arviota. Nyt jouduin kuitenkin väliajalla toteamaan, että tässä taitaa olla nyt hyvät ainekset kasassa. Ja toinen näytös sen vahvisti. Menkää hyvät ihmiset teatteriin. Ette pääse ihan helpolla, mutta ei tämä mikään raskaskaan kappale ole. Uskon, että jokainen voi löytää Valokuvavarkaista kosketuspintoja omaan tai läheistensä elämään. Ennen kaikkea näytelmä on inhimillinen ja todellinen. Aito.
Kenen: Orvokki Autio
Mikä: Valokuvavarkaat
Missä: Tampereen Työväen Teatteri
Keitä siinä oli: Teija Auvinen, Eeva-Riitta Salo, Jaana Oravisto, Auvo Vihro, Henrika Nieminen, nukkeja ja nukettajia Hanna Mattila, Kari Kokkonen, Antti Palo, Antti Lauttamäki ja Teemu Kiiskilä
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Tykkäsinkö: Yllättävän paljon.
Menisinkö uudestaan: Kyllä haluaisin mennä.
Kulttulinarismia 